Neljä sataa metriä maantien varren maisemaa, miten joutava ja itsestän selvä. Maa, jossa ihmiset ovat yhtä harvinaisia kuin kaukaisimmissa erämaissa, vaikka liikenteen kohina peittää kaikki risahdukset.

Ei kenenkään maa, siellä missä maata ei ole määrätty johonkin tarkoitukseen; autopaikaksi, virkistyskseen, puupelloksi.

On syksy ja kauneudella on oma laatunsa: kasvien humina ennen myrskyä, pienet kuolemat, koreudestaan riisuutuvat puut. Jotain kypsyydestä ja surusta. Mutta ei siltikään mitään lopullista.